KIRJE

C0015.00_10_54_22.Still005.jpg

Kirjoitin ensimmäisen version Kirje-lyhytelokuvan käsikirjoituksesta joulukuussa 2015. Enpä osannut tuolloin arvata, että elokuvan valmiiksi saattamiseen kuluisi lähes kolme vuotta.

Kirje on erittäin yksinkertainen elokuva. Pidin sitä alusta lähtien jopa jonkinlaisena epäelokuvana, sillä koko teos sijoittuu ainoastaan yhteen lokaatioon ja dialogi käydään kahden hahmon välillä enemmänkin perinteisen näyttämötaiteen tyyliin kuin elokuvan. Muutama tärkeä yksityiskohta kuitenkin erotti sen selkeästi teatterista, jonka takia olin vakuuttunut että Kirje pitäisi saada taltioitui elokuvan formaattiin. 

Käsikirjoituksen jälkeen seuraava työvaihe oli pitää antennit viritettyinä ja etsiä sopiva kuvauspaikka, eli ravintola, sekä tietysti kuvausryhmä ja kaikista tärkeimmät, eli näyttelijät, joihin voisin luottaa ja jotka pystyisivät vetämään paikoitellen melko haastavan kohtauksen maaliin.

Tähtien paikoilleen asettumista odotellessa kyhäsin elokuvasta kuvakäsikirjoituksen ja suunnittelin valaistuksen jotakuinkin valmiiksi. Aloin myöskin etsiä musiikkeja. Kun kuvauspaikaksi varmistui tuttavayhteyden kautta hieno meksikolainen ravintola Cactus Helsingistä, sain ajatuksen länkkärityylisestä musiikista joka voisi tuossa miljöössä soida. Jälleen kerran onni oli mukana ja nettituttuni Aki antoi luvan käyttää hänen kahta aiemmin säveltämäänsä ja äänittämäänsä huikeaa instrumentaalista western-teemaa elokuvassani.

Tarina vaati kahta näyttelijää, miestä ja naista. Adelan rooliin pyysin ensimmäisenä koulututtavaani Astaa, jonka tiesin sopivan rooliin täydellisesti. Onnekseni hän suostui mukaan ja saimme aikataulutkin sovitettua yhteen. Miehen rooliin olikin hieman hankalampaa löytää sopivaa henkilöä. Kysyin muutamilta tutuilta tai puolitutuilta heidän kiinnostuksestaan hommaan, mutta kaikki kohteliaasti kieltäytyivät. Yhdessä vaiheessa valmistauduin jo hoitamaan roolin itse. Onneksi tuohon ei kuitenkaan tarvinnut tyytyä.

Hain näyttelijää rooliin mm. Facebookin näyttelijä- ja roolitusryhmien kautta. Ensimmäisenä minuun otti sähköpostilla yhteyttä ilmoituksen nähtyään Jarno. Häneltä löytyi showreel ja mainiot kuvat. Kerroin aikataulustamme ja sanoin hänelle, että rooli on hänen. Otin riskin, mutta vaistoni sanoi että Jarno oli, ei pelkästään luotettava, mutta myös oikeasti sopiva tähän rooliin. Ja jälleen kerran onni oli oikeassa paikassa. Jarno lähti mukaan projektiin.

Suurin osa kuvausryhmästä oli tuttavia koululta. Kuvaaja Miika oli tuttava edellisestä koulusta ja hän sattuikin tuntemaan Jarnon jo ennestään. Kuvaukset olivat nopeat. Neljä tuntia eräänä arki-iltapäivänä. Ennen kuvauksia olimme pitäneet Astan ja Jarnon kanssa harjoitukset luonani sekä käyneet kuvaajan kanssa jonkinlaisen suunnitelman läpi siitä miten toteuttaisimme valaistuksen ja mitä kuvia tarvitsisimme. Kuvasimme kevättalvella 2017. Meillä oli hyvin pieni ryhmä, alle kymmenen henkeä. Ja kuten aina, myös tälläkin kertaa kuvauksissa tuli esille useampi ongelma joita en ollut osannut ottaa huomioon etukäteen.

Jäimme aikataulusta heti jälkeen, sillä kuvauspaikan valmistelussa kului odotettua enemmän aikaa. Kun vedimme kohtauksen ensimmäisen kerran läpi, huomasimme että noin seitsemän sivun pituinen käsikirjoitus olikin esitettynä kolmetoistaminuuttinen. Ei seitsemän. Miksi en kellottanut tuota harjoituksissa? Tämä tarkoitti tietysti sitä, että ottoja ehtisimme ottaa vain puolet aiotusta. Eikä aikaa ollut millekään ylimääräiselle, sillä kello tikitti. Jossain vaiheessa ravintolan ulkopuolelle, ikkunan eteen ilmestyi saksofonisti. Ja kuten varmasti osaatte kuvitella, saksofonista lähtee melko voimakas ääni. No, soittaja kuitenkin suostui siirtymään pois kuvauksia häiritsemästä. Toisaalta, kuvauspäivän matskuja läpi käydessä minulle paljastui, ettei mitään kuvausten ääniä voinut siltikään käyttää. Ei mitään.

Koko kohtauksen kaikki dialogi, kaikki audiotiedostot olivat viottuneita. Ilmeisesti koululta lainaamassamme äänittimessä oli jotakin häikkää, kyseessä ei siis ollut inhimillinen virhe. (Varaa jatkossa kaksi äänitintä mukaan, ihan vaan varmuudeksi...) Olin kauhuissani. Miten selittäisin tämän muille ja miten saisin Astan ja Jarnon vetämään koko kohtauksen uudestaan samalla tunnelatauksella mikrofoniin niin, että kaikki tavut osuisivat heidän kuvassa liikkuviin huuliinsa?

Molemmat onnekseni saapuivat mukisematta dubbaamaan repliikkejään ja vieläpä hoitivat homman äärimmäisellä ammattitaidolla. Vain muutamien repliikkien kohdalla jouduin jälkikäteen editoidessa harrastamaan pientä leikkausta ja liimausta. Suurin osa vuorosanoista meni kohdilleen hienosti. Nyt valmista elokuvaa katsoessa en enää edes tahdo muistaa, että kaikki elokuvassa kuultavat äänet on tosiaan jälkikäteen äänitetty.

Pisin tuotantovaihe Kirje-elokuvassa ei siis ollut esituotanto, eikä myöskään tuo neljätuntinen tuotanto vaan jälkituotanto. Leikkasin elokuvan itse. Matkan varrella sattui monenlaista hässäkkää, jotka kaikki tavalla tai toisella häiritsivät elokuvan valmiiksi saattamista. Voisin kirjoittaa kokonaisen romaanin kaikesta siitä, mitä tapahtui tuon vuoden 2017 keväisen kuvauspäivän ja tämän hetken välissä ja miksi kymmenen minuuttisen elokuvan leikkaamiseen kului yli vuosi. Lyhyesti mainittuna tuolle aikajanalle mahtui kaksi muuttoa, ylimääräisiä draamakohtauksia, Premiere-projektin toimimattomuutta ja leikkaustöiden tekemistä tuon takia useampaan otteeseen, taitojen karttumista sekä laitteiden päivittämistä. Halusin myös kokeilla leffan siipiä ja lähetin sen useampaan nimekkääseen elokuvafestivaaliin. Näillä festareilla on sääntönä se, että elokuva ei saa olla nettilevityksessä ennen festivaalinäytöstä. Elokuvaa ei valittu.

Mutta tässä se nyt lopulta on. Kolmen vuoden tulos. Hassuinta on se, että valmis elokuva ja se ensimmäinen käsikirjoitus, jonka osin lennolla kirjoitin joulukuussa 2015 ovat lähestulkoon identtiset. Ja se on hyvä asia.